miskarafael

Kävin noin kuukausi sitten YTHS:llä. Oli pakko päästä puhumaan ammattilaiselle mun yleisestä ahdistuneisuudesta. Siinä noin tunnin kestäneen juttutuokion aikana mulle realisoitui, että kuinka paljon mun autoimmuunisairaudet aiheuttaa mulle stressiä. Niinku koko ajan. Oon elänyt keliakian kanssa vuoden -22 keväästä. Crohnin tauti mulla todettiin vuoden -23 kevättalvella. Aika lyhyt aika kahden autoimmuunisairauden kanssa. Mutta samalla tuntuu tosi pitkältä. Et tavallaan oon oppinu elämään sairauksien kanssa, mutta ehkä ei kaikissa tilanteissa. Laittavat edelleen kampoihin. Tai sitten ne on vaan se tautien luonne.

Jos nyt vuodatan tunteet paperille ja lähden liikkeelle ihan alusta. Oli pirullisia vatsaoireita 2022 keväällä. Pelotti että mulla on suolisyöpä tai jotain. Ei ollut, mut se pelko hallitsi mun elämää keväällä keliakiadiagnoosiin saakka ja sit uudestaan syksyllä. Kävin verikokeissa ja keliakia-arvot oli pilkun verran viitearvon yläpuolella. Lääkäri määräsi gastroskopiaan. Vittu. Se on sellainen hauska proseduuri, jossa tungetaan kurkun kautta ohutsuoleen sellainen noin sormen paksuinen putki. Sit sen avulla katellaan että mikä meininki on suolessa. Lisäks napataan koepaloja keliakian varmistamiseksi.

Se oli varmaan mun elämän tähän mennessä kauhein ja ahdistavin kokemus. Se putki oli mun sisällä noin kymmenisen minuuttia. Koko sen ajan yökkäilin ja oksensin. Silmät vuoti vettä ja rähmäänty niin pahasti etten nähnyt kunnolla mitään. Koko ajan koitin keskittyä hengittämiseen, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Oksensin jatkuvasti ja kun happi loppui niin sain otettua pari henkäystä ja sit mentiin taas. Semmonen helvetillinen sykli. Puistattaa ajatellakin sitä. Mulle pitäis maksaa aika paljon rahaa, että lähtisin tohon uudestaan vapaaehtoisesti. Kymppitonnistakaan en lähtis. Sais olla iso summa. Hyi helvetti.

Tän proseduurin tehny lääkäri sano, että suolessa ei näkyny varsinaisesti mitään keliakiaan viittaavaa. Sanoi kuitenkin, että pitää odottaa koepalojen tuloksia. Olin toiveikas, että mulla ei oliskaan keliakiaa, vaikka verikokeet oli piirun verran yli rajan. Parin viikon päästä lääkäri soitti. Keliakia sieltä kuitenkin löytyi. Vittu että vitutti ja harmitti. Vituttaa ja harmittaa edelleenkin. Ne tunteet ei oo hävinneet mihinkään. Puhelun loputtua avasin viskipullon ja pelasin videopelejä. Koitin paeta todellisuutta. En halunnut hyväksyä sitä. Jouduin luopumaan niin monesta ihanasta asiasta sekä vielä tärkeämmästä asiasta — helposta arjesta. Toisaalta, haluaako kukaan hyväksyä tällaista faktaa, et hei sun elämästä tulee nyt tosi hankalaa. Kyl mieli haluaa taistella vastaan. Kuiteskin näin jälkikäteen ajatellen aika lapsellista. Viskipullo ja pelejä. Ei vittu nyt… Rupee ihan naurattaan.

Se, että keliakia on paskaa, on enemmänkin fakta kuin mielipide. Keliakialiiton tutkimuksen mukaan gluteenitonta ruokavaliota noudattavan safkat maksaa seitsemänkertaisesti tavalliseen ruokavalioon verrattuna. Eikä se ruoka ole yhtä hyvää. Kaupan leipä (ja muutkin leipomukset) on kuivaa ja hajoaa käsiin. Gluteeni nimittäin sattuu olemaan se ainesosa leivässä ja leivonnaisissa joka tuottaa sitkon ja pitää ne kasassa.

Kuuden palan leipäpussi maksaa vajaat viisi euroa, eli yhden leipäpalan hinta on melkein euron. Ihan perseestä. Elämä olis niin paljon helpompaa jos voisin ostaa kolmella eurolla viikon ruisleivät tai hävikkileipää vielä halvemmalla. Ei mulla opintolainalla elävänä opiskelijana oo varaa jatkuvasti ostaa kaupasta gluteenitonta leipää. Leivon itse, mutta en ole siinä mikään mestari. Kyllä kaupan “tavalliset” eli gluteenilliset leivät mun tekeleet voittaa. En myöskään usein jaksa leipoa, eli olen ilman leipää. Ruokarytmi ei pysy kunnossa ja se ruokkii pahan olon noidankehää.

Keliakia on vienyt multa elämän pienet ilot. Kun asuin vanhemmilla, meillä oli usein tapana sunnuntaisin syödä perheen kanssa yhdessä brunssia. Yks tosi tärkeä osa sitä oli “herkkuleipä”. Eli viikonlopuks aina ostettiin jotain parempaa leipää, esimerkiksi jotain hapanjuurileipää tai patonkia. En silloin ajatellu, että yks leipä vois olla niin iso asia. Mutta nyt jälkikäteen kun mietin niin tällainen pienikin juttu piristää arkea tosi paljon. Ja nyt oon joutunu luopumaan tosi monesta tällaisesta arjen pienestä ilosta.

Kaupoissa tai kahviloissa ei useinkaan ole tarjolla gluteenittomia eväsleipiä tai leivoksia. Just niitä pieniä arjen iloja ja helpotuksia. On stressaavaa mennä kauppaan tai kahvilaan ja pohtia, että löytyyköhän täältä yhtään mitään syötävää. Kahviloiden vitriinit on täynnä herkullisen näköisiä leivoksia ja kauppojen hyllyillä on kymmeniä erilaisia täytettyjä patonkeja. Mut mitään ei voi syödä. Siitä tulee todella voimaton olo.

Koululla olisi tarjolla päivittäin ainakin kolmea eri ruokaa, jos vain ei olisi keliakiaa. Lähes aina on onneksi vähintään yksi gluteeniton ruoka, mutta valinnanvaraa harvemmin on. Kyllä se vituttaa kun kaverit vieressä syö pitsaa ja mä joudun tyytymään joihinkin nahkeisiin raastepihveihin, saatana. Välillä gluteenitonta ei ole esillä, vaan sitä joutuu erikseen pyytämään. Eihän se iso vaiva ole, mutta sitä joutuu jatkuvasti sitä tekemään. Jonkinlainen henkinen rasite siitä on mulle tullut. En tiedä, pystyykö muut erityisruokavaliota noudattavat samaistumaan tähän. Olis kiva, ettei tarvis olla yksin näiden fiilisten kanssa.

Takaisin asiaan, eli ruoan erikseen pyytämiseen rafloissa. Olin tossa viime sunnuntaina brunssilla ja tavalliseen tapaan kysyin gluteenitonta korviketta pannareille ja croissanteille, koska niitä ei erikseen ole esillä. Tähän mennessä on ollut tarjolla gluteenittomia pannareita ja välillä karjalanpiirakoitakin. No, tällä kertaa ei ollut mitään. Eli sain syödäkseni vähemmän kuin muut ja nimenomaan ne kivat herkut jäi saamatta. Harmitti tosi paljon. Ja silti jouduin pulittamaan brunssista täyden hinnan. Ikävää ja epäreilua.

Oon havainnu, että rafloilla ei oo tarpeeks tietoo gluteenittomuudesta tai ei tiedetä mitä safkaa voi tarjota. Tai sit ei haluta nähdä vaivaa. Yliopiston rafloissa on poikkeuksetta tuoretta leipää, mutta ei gluteenitonta. Usein on tarjolla vain näkkäriä. Vähän sama juttu leivän kanssa kuin ruoan. Et on jotakin. Tulee kieltämättä sellainen fiilis, että ruokailun järjestäjät on ollu silleen “noniin te kummajaiset erikoiset, teidät on nyt huomioitu”, kun on laitettu joku näkkäri tarjolle. Tai sit muille on tarjolla pullaa ja kakkua ja gluteenittomille karkkia. Jes. Hienoa. Meidät on huomioitu. Kiitos tosi paljon tästä. Toisen luokan kansalainen kiittää.

Oon huomaamattani alkanu käyttään itseironiaa jonkinlaisena copingkeinona. Puhun itsestäni “ruokavammaisena” ja puhun siitä vitsaillen. Siis vitsailen vammalla. Oon saanut kuulla monelta, että se ei oo freesiä ja on halventavaa. Kyl mä sitä itsekin oon pohtinu. Ehkä se on väärin. Mut se itseironinen, snadisti epäkorrekti vitsailu jollakin tavalla auttaa. Ehkä se ilkikurisuuden ja pienen vääryyden tiedostaminen ja pieni provosointi on just se mikä tuo helpotusta.

Haluisin et voisin syödä hyviä ruokia, juoda hyviä oluita ja ennen kaikkea et elämä olis helppoa ja mutkattomampaa. Mä toivon kovasti että joku keksii jonkun dna-hoidon tai entsyymitabletin, jotka mahdollistais gluteenin syömisen. Toisaalta mietin, että onko mun ongelmat tosi triviaaleja ja merkityksettömiä kun niitä vertaa muihin ongelmiin mitä maailmassa on. Jengiä kuolee nälkään ja mä täällä lässytän kun en saa karjalanpiirakoita. Mikä kauhea tragedia. Maailmassa on oikeasti paljon isompiakin asioita, joihin tarvitsis puuttua. Sotaa, orjuutta, you name it. Elitisti täällä Euroopassa vain parkuu. Ehkä se on kiinni siitä suhteellisuudesta, että kun on muita alempana niin tuntuu pahalta. Jos kaikille olis samoja känttyjä niin ei mua vituttais samalla tavalla. Jakamalla vitutus vähenee.

Keliakista Crohniin. Sitä tautia oon sairastanu noin vuoden. Sen toteaminen oli suoraa jatkumoa keliakialle. Vatsaoireet ei hävinny gluteenittomasta ruokavaliosta huolimatta. Ne jatku läpi kesän aina taudin toteamiseen saakka ja edelleen jatkuvat välillä. Vuoden -22 syksyllä oli paskan seassa verta. Säikähdin ihan helvetisti. Tuli takas kaikki pelot syövästä. Pääsin kaikeks onneks sivarin kautta työterveyteen jo samana iltana ja alle kuukaudessa kolonoskopiaan.

Se ei ollut erityisen kiva prosessi, mutta ei yhtä tuskallinen kuin gastroskopia. Mä näin tietokoneen näytöltä mun sisälle. Vittu mikä mindfuck. Kun se kamera eteni siellä niin pelkäsin että seuraavan mutkan takana odottaa joku iso kasvain tai jotain. Olin ihan varma et en nää seuraavaa kesää tai pääse alottaan yliopistoa vaan makaan mullan alla. Kaikeks onneks oli vaan Crohniin viittaavaa tulehdusta. Helvetti että olin huojentunut. Tavallaan sitä fiilistä vois kutsua euforiseksi. Aattelin, et jumalauta määhän tulen elämään saatana. Elämä voittaa. Mulle kyllä annettiin kipuun jotain morfiinijohdannaista, voi olla että sillä oli vaikutusta tähän euforiaan. En tiedä. Se oli siitä huolimatta aito tunne huojennuksesta. En sitä fiilistä unohda.

Lääkäri kuitenkin sano sen prosessin aikana, että Crohnin tauti on lähes sataprosenttisen varma. Taas kerran iskettiin päin naamaa ikävä tauti. Kuten keliakian kanssa, olin optimistinen mutta kyllä se diagnoosi sieltä sitten tuli. Oli onni onnettomuudessa: hoitavan lääkärin mukaan mun tauti oli tosi lievä. Erikoissairaanhoidossa ei ollut jonoja ja kaikki oli mulle tosi mukavia, auttavaisia ja ymmärtäväisiä. Olis voinut mennä pahemminkin.

Sain lääkityksen ja elämä alko taas rullaileman paremmin. Vatsaoireet hävis. Jouduin sit kapselikamerakokeeseen, jonka tarkoitus oli selvittää, että onko tauti reagoinut lääkitykseen halutulla tavalla. Piti niellä sellainen noin pikkurillin puolikkaan kokoinen kamera. Kaikkea ne keksii. Ihmeellistä teknologiaa. Se oli kuiteskin mulle hankalaa. En saanut sitä paskiasta millään kurkusta alas, joten se survottiin sinne jo aiemmin mainitulla gastroskopiahärvelillä. Ei ollut herkkua... Sama rumba uusiks, mut onneks se kesti vaan pari kolme minuuttia.

Lääke oli tehonnut ja Crohn hävinnyt käytännössä kokonaan. Tätä ajanjaksoa kesti vajaan vuoden. Taas on oireet tullut takaisin ja nyt uudet selvitykset menossa. Katotaan millaisiin proseduureihin tällä kertaa joutuu. Crohnin hoito arjessa on huomattavasti helpompaa kuin keliakian, oon pistäny kerran viikossa sellasta keltasta mönjää reiteen piikillä. Ei paha homma, rasti ruutuun ja niin ees päin. Ei tarvii sen enempiä miettiä.

Tää keltainen mönjä ei kuitenkaan oo mikään ihmelääke. Se aiheuttaa sivuoireena muun muassa oksettavaa oloa, semmosta kun olis matkapahoinvointi ja oksettaa. Lisäks se aiheuttaa väsymystä. Tätä kestää aina noin pari päivää pistoksesta. Tekee tasapainoisesta elämästä aika hankalaa. Kun on aika lamaantuneessa tilassa pari päivää. Nyt oon ollu ilman lääkitystä viikon ja huomaan että kuinka paljon helmpompaa unirytmin ylläpito on ilman tota kamaa. Lääke on kaksiteränen miekka.

Erilaistakin lääkitystä olisi saatavilla, mutta se maksaa paljon, minkä vuoksi Kela on todella tarkka erityiskorvauksesta. On ollut vääntöä siitä jo monta kuukautta. Sekin on raskasta, pitäisi elää elämää, opiskella, pyörittää omaa kotitaloutta ja samalla olla aktiivinen taudin hoidon kanssa. Pitää oirepäiväkirjaa sun muuta.

Tavallaan oon oppinut elämään Crohnin kanssa ja hyväksymään sen, että välillä on helpompia päiviä ja välillä huonompia. Kyl se siitä huolimatta ärsyttää. Tänäänkin ajattelin mennä salille mutta vatsakipu ja taudin aiheuttama väsymys (on yksi oireista) oli niin pahat ettei millään pystynyt. Että tavallaan tiedostan miten se tauti vaikuttaa mun elämään, mut haluun ja koitan elää täysillä siitä huolimatta. Niin ei pitäis varmaan tehdä, koska se ei yksinkertaisesti ole mahdollista ja kuluttaa niin henkisiä kuin fyysisiä voimavaroja.

Kun sain diagnoosin, aattelin että mulle lyödään lääkkeet käteen, toivotetaan hyvää loppuelämää ja that’s it. Ei ihan mennykkään sillain. Kroonisessa taudissa on jaksoja, kun on oireita ja on oireettomia jaksoja. Jaksot voi kestää kuukausia tai vuosia. Eli sellaista aaltoilua. Se on vielä hankalaa hyväksyä. Mut oon toiveikas tulevaisuuden suhteen. Lääketiede kehittyy koko ajan. Törmäsin itseasiassa yksillä baarijatkoilla yhteen tuttuun, joka kans sairastaa Crohnia. Juteltiin ja hän kerto, että oli kuullut ylipainehappihoidosta. Eli hengitetään sataprossasta happea paineistetussa tilassa. Edistää solujen uusiutumista ja sellaista. Voi mahdollisesti parantaa Crohnin ja kaikkee muuta. Se ei kuitenkaan ollut ihan satavarmaa ja vaatii lisää tutkimusta se juttu. Mutta kuitenkin, teknologia kehittyy ja voi hyvin olla että tääkin tauti voidaan poistaa maapallolta tulevaisuudessa.

Tälläsiä fiiliksiä parista autoimmuunisairaudesta. Ei mulla muuta. Kiva kun luit.

Tulipa mieleen kuinka viime kesänä olin ystävieni kanssa Ratinan suvannossa laiturilla istumassa iltaa. Juotiin olutta ja pohdiskeltiin elämää. Meillä on usein tapana keksiä kaiken maailman outoja, todellisuutta ravistelevia skenaarioita ja pohdiskella niitä. Mun ystävä heitti huulta suurin piirtein näin: ”Miettikää jos tosta sillalta juoksis helvetillinen zombilauma nyt meitä kohti. Mitä me tehtäs?”

Alettiin sit pohtimaan erilaisia skenaarioita ja vaihtoehtoja. Päädyttiin siihen, että kaupungin keskustasta pitäisi päästä pois ensi tilassa. Pohdittiin, että auton varastaminen ja kaahaaminen suoraan Lielahteen armeijaylijäämätavaraa myyvään kauppaan olisi varmaan paras tapa edetä, jotta pysyttäisiin hengissä mahdollisimman pitkään. Kunnon eräkamat, työkalut, safkat sun muut. Ja sitten kirvein pistämään mörköjä jauhelihaks.

Toinen idea oli, että pöllitään viereisestä laiturista saunalautta ja lähdetään sillä haneen. Ehkä johonkin saareen. Siellä vois viljellä maata ja elellä rauhassa. Lähdettiin sellasesta oletuksesta liikkeelle, että zombit ei osaa uida. Eihän niillä oo leffoissa ainakaan motoriikka kunnossa. Ehkä ne sit tallustaa järvenpohjaa hitaasti tai jotain. Mut ainakaan ne ei sais meitä uimalla kiinni. Talvella ne jäätyis järveen ja kevään tullen jäljellä olis vain kasa luita. Täydellinen ansa.

Entä sinä, hyvä lukija, mitä tekisit itse? Pohdi ihmeessä hetki.

Eiks oo ihan hauska ajatusleikki? Jonkinlainen skenaario joka ei tuu ikinä (toivottavasti) tapahtumaan. Mua kiinnostaa, että miks fiktio kiinnostaa ihmisiä. Sellaset leffat, pelit, kirjat, biisit sun muut viihteen ja taiteen muodot, joissa on sankareita, yliluonnollista menoa ja fiktiivisiä skenaarioita. Miks me tarvitaan pakopaikkoja meidän omasta, todellisesta maailmasta?

Kai se on niin, että meidän maailma on ikävä paikka. Kaikki ei voi olla merkityksellisiä sankareita eikä kaikilla oo kiva elämä. Tarinoissa kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Voi olla sankari, tehdä merkityksellisiä juttuja. Ei tarvi miettiä rahahuolia tai pitkäaikaissairauksia. Ei oo rajoitteita.

Mut tuskin kukaan haluais koko elämäänsä viettää esimerkiksi juuri zombeja pakoillen ja yhteiskuntaa uudestaan rakentaen. Tälläset fiktiiviset skenaariot on just nimenomaan pakopaikkoja. Olis helvetin cool, jos voisin paeta oppimispäiväkirjoja tällaiseen zombie-simulaattoriin puuhastelemaan kaikenlaista, vaikka rikkomaan kaikkia mahdollisia yhteiskunnan normeja ja lakeja. Kaahata Helsinki-Tampere-motarilla niin kovaa ku autolla vaan pääsee. Heitellä polttopulloja. Tehdä hengenvaarallinen ja uhkarohkea reissu Stockmannin herkkuun ja Alkoon zombeja vältellen. Perseillä hylätyssä eduskuntatalossa ja pressanlinnassa. Murtautua sotilastukikohtiin. Tutkia salaisia papereita ja paljastaa salaliittoja. Asua missä vaan, perustaa vaikka maatila ilman, että joutuu maksamaan helvetillisiä summia. Tehdä mitä vaan, mitä post-apokalyptisessa maailmassa tehdäänkään.

Mut sit kun paska osuukin tuulettimeen, (esimerkiksi zombi puraisee kaulasta palasen) niin voisi nappia painamalla pompata takas tosimaailmaan, just siihen hetkeen mistä koko homma lähti liikkeelle (kuten sinne laiturille Ratinassa).

En mää oikeasti haluais, että tosielämä olis edellä mainittua dystopiaa. Tällasen pitäs nimenomaan olla simulaattori. Semmonen Matrix-henkinen, että tuntee kroppansa , niin että kaikki fysiikan ja luonnon lait pätee. Videopelit on ihan kivoja, mutta ne on todella kaukana kunnollisesta tosielämän simulaatiosta. Niissä on kaavoja, eli pelimekaniikkoja, jotka oppii usein nopeasti. Silloin kun alkaa hahmottamaan niitä kaavoja, hajoaa immersio ja uskottavuus. Herää heti siihen, et aijaa, tää olikin vaan peli. Lisäksi peleissä on rajoitteita. En pysty tekemään kaikkea, mitä voisin tosielämässä tehdä. Eikä ne oo niin immersoivia. En mää voi tuntea fyysisiä tuntemuksia, kuten lämpötiloja tai kipua.

Ehkä on ihan hyväkin, ettei teknologia oo (tiettävästi) niin pitkällä, että voitas suorittaa tällaisia Matrix-tason simulaatioita (Tai sit eletään nytkin simulaatiossa). Voi olla, että jengi jäis koukkuun niihin. Miks elää tylsää wagecuck-toimistolla-kasista-neljään -elämää, kun voi tehdä mitä tahansa mieleen juolahtaa? Elää itseä ja läheisiä varten. Kokea kaikkea outoa ja extremeä.

Ehkä tälläset fantasiat kielii siitä et mä oon hullu tai jotain. Tai sit yhteiskunta vaan on tylsä, kerta kun kaipaan kaikenlaisia outouksia. Ehkä meidän maailma on erkaantunut merkityksellisistä jutuista. Meidän pitää miettiä raporttien dediksiä ja numeroita pankkitilillä. Ikävää. Pitää sitoutua kaikkeen. Useat ostaa asunnon ja tavaralla on suuri merkitys esimerkiks statuksen muodossa. Ehkä se on tän yhteiskunnan ongelma. Pitää sitoutua ja sit turtuu siihen kun kaikki on sitä samaa.

Haluisin muuttaa maailmaa. Että olisi vähemmän näitä merkityksettömiä ja tylsiä juttuja. Ja enemmän merkityksellisiä juttuja. Ja enemmän vaihtelua. Et vois vaikka pari vuotta käyttää matkustellen, pari maata viljellen ja kalastella siinä lomassa jos siltä tuntuu. Näkisi oman työnsä jäljen ja tekis hommia sen vuoksi, että ne on oikeasti tärkeitä.

Mutta pystytäänkö niin suurta muutosta ikinä tekemään? Kuinka syvälle on juurtunut nykyinen maailmanjärjestys? Kuinka suuri kriisi tai muu tekijä tarvitaan, että voitaisiin oikeasti saada isoja, koko yhteiskuntajärjestystä muuttavia juttuja aikaan? Ei mikään yhteiskunta ole ollut ikuinen, ainakaan tähän mennessä. Tuskin nykyinenkään maailmanjärjestys on. Mutta se muutos ei välttämättä tapahdu nyt, tai edes sadassa vuodessa.

Ehkä pitää tehdä itse se muutos. Vaikka perustaa kommuuni. Alkaa viljelemään perunoita ja pitää vuohia, kuten yks frendi ehdotti. Esimerkissä on voimaa. Ei kansanliikkeetkään synny tyhjästä. Aina on joku tai joitakuita toimijoita, jotka inspiroi muita. On Gandhia, Rosa Parksia, George Floydia sun muita tyyppejä, joiden tarinat on inspiroinut ja synnyttänyt kansainvälisiäkin liikkeitä.

En tiedä, onko tällä tekstillä varsinaisesti minkäänlaista pointtia tai kokoavaa ajatusta. Lähinnä oli tarkoitus purkaa omia ajatuksia ja sitä kautta kehittää pohdintoja. Ehkä herättää lukija ajattelemaan maailmaa uudesta vinkkelistä. Että ajatukset ja fantasiat kantaa meitä eteenpäin, tai jotain. Kuulostaapa kornilta, vaikka on varmaan ihan totta :D

21.8: Eka päivä yliopistossa. Kuinka opiskelijahaalarit puetaan oikeaoppisesti? Käytetäänkö niitä housujen päällä vai toimittaako ne housujen virkaa?

21.8: Akateemisesti vanhempi filosofian opiskelija sivisti humalassa haalareista: Riippuu vuodenajasta.

4.9: Välillä tuntuu siltä, että koko maailma elää oikeasti Matrixissa. Tänään sellasen fiiliksen aiheutti herääminen yöunilta. Heräsin (humalassa) 8.36, vilkaisin kelloa ja painuin takas pehkuihin. Samalla kun käänsin kylkeä suljin silmät ja aattelin että “aijai vielä saa nukkua kahteentoista” ja heti kun olin saanu silmät kiinni puhelimen herätys soi. Kolme ja puoli tuntia meni kirjaimellisesti silmänräpäyksessä. Mietin että mitäs helvettiä just tapahtu: Sekunti sitten käänsin kylkeä ja aattelin että onpas mukavaa kuinka vielä saa nukkua. Aivot toimii jännästi tai sitten matrixi bugas. Ehkä se känni liitty asiaan… En tiiä. Hyi hyi. Ei pitäs ajatella tälläsia. Rupee ahdistamaan.

6.9: Tää ajatus on jo ihan ekalta yliopistoviikolta mutta pulpahti nyt taas mieleen. Elikkäs: Yliopiston ekana päivänä näin paljon uusia kasvoja. Oon löytäny ainakin kahdelle tamperelaiselle tutulle doppelgängerit. Yks näyttää ihan samalta, melkein menin tervehtimään ennen kuin tajusin että kyseinen tuttu ei asu Turussa saati opiskele sosiaalitieteitä :D Toinen tyyppi näytti aluks ihan samalta, mutta nyt paria viikkoa myöhemmin ei näytäkkään enää. Mutta body language on samanlainen. Ehkä se on syynä? Puhuin tästä frendin kanssa, joka kans muutti uudelle paikkakunnalle opiskelemaan. Se tunnisti itsellänsä saman ilmiön: Näkee uusissa ihmisissä tuttuja. Ruvettiin sitten yhdessä pohtimaan, että onko tää doppelgänger-ilmiö vaan joku aivojen selviytymiskeino uudessa ympäristössä tai jotain. Että aivot yrittää etsiä jotakin tuttua ja turvallista, vaikka sitä ei oo missään. Innolla lukisin jonkun tutkimuksen tästä! Sit kun tutustun täällä jengiin ja sen jälkeen tapaan uutta jengiä, näänkö ne näiden tulevien yliopistotuttujen kautta ikään kuin. Mielenkiintoista.

26.9: Klo 2 yöllä taas vaihteeks. Media on vieny ihmisiltä kaiken keskittymiskyvyn. Täähän on ihan selvää mut konkretisoitu kun törmäsin redditissä kanavaan mealtime videos. Eli siis siellä suositellaan n. 10 minuutin pitusia erilaisia mielenkiintosia videoita. Osu lähelle, koska itellekki tullu tapa kattoo youtubea tai vastaavaa kun safkaan yksin himassa. Ei varmaan oo hyvä. Kokoajan online. Kokoajan ärsykkeiden vietävänä.

26.9: Helvetti että näin taas outoja unia. En tykkää tosta mun Crohn-lääkityksestä. Se aiheuttaa aina tälläsiä. Ne unet on yleensä ahdistavia tai todella outoja ja herättyä tuntuu siltä ettei saanu levättyä yhtään. No, enivei, näin muun muassa unta siitä että olin jossain klubilla ja Ismo Alangon piti vetää keikka. Ismo ei ollu vuoden 2023, kuuskymppinen Ismo vaan nuori siekkariaikojen Ismo. Kaveri oli vetäny unessa helvetinmoiset kännit ja tuli juttelemaan mun pöytään. Sit pidettiin kädestä. Siis mitä helvettiä. Nään unta siitä, että pidän kännissä olevaa Ismo Alankoa kädestä. Tän lisäks näin unta että olin jossain sodassa ja joku yritti ampua mut. Ei olis pitäny kattoo dokkarisarjaa toisesta maailmansodasta ennen ku menin nukkumaan :P

15.10: Sunnuntai-aamut on ihania. Ne on mulle pyhiä. Siis ei silleen kristillisessä mielessä tai siten, miten vanhat ihmiset puhuu pyhäpäivästä, vaan mulla on rutiinit, jotka tekee sunnuntai-aamuista nautinnollisen. Tykkään makailla pitkään sängyssä. Vailla kiirettä mihinkään. Tänään on pieni krapulantapainen pöhnä. Rento ja vapautunut olo. Sit aamusuihku ja aamupalan laitto. Mulla on tapana laittaa tv:stä spotify auki ja kuunnella musiikkia samaan aikaan, kun teen aamutoimia. Toimii kivasti pienessä kämpässä. Musa kuuluu kaikkialle. Yleensä leivon leipää, laitan ruokaa ja siivoan. On kiva hoitaa tällasia pakollisia juttuja vailla kiirettä mihinkään ja tanssahdella suosikkibiisien tahtiin. Parasta. Tänään on vielä lisäks kiva keli! Aurinko paistaa. Ihanaa.

16.10: Miks vuodenaika on yhteydessä siihen musiikkiin mitä kuuntelen? Kesäisin kuuntelen yleensä kevyempää kamaa. Niinku indiee, lofia ja kevyttä rokkia. Syysiltojen pimetessä tulee kuunneltua enemmän “raskaampaa” kamaa. Kovassa kuuntelussa Gin Wigmoren albumi Blood To Bone ja Sielun veljien L'Amourha. Jännää. Onks tää ilmiö jotenki verrattavissa kaamosmasennukseen tai jotain?

28.10: Näin unta että kävin Tokmanilla ostamassa uunivuoan. Sit tein lasagnea. Onks tää joku merkki? Mitä mun aivot haluaa kertoa mulle? Pitäskö mun käydä ostamassa uunivuoka ja tehdä lasagnea?

28.10: Ostin sit uunivuoan :D En kuitenkaan tehny lasagnea, vaan nachopellin.

28.10: Kahvilassa. Katselen ikkunasta Eerikinkadulla kävelevää ihmismassaa. Joillakin halloweenasustusta. Ainakin Tommy Shelby ja Barbie spotattu. Bileisiin vissiin menossa. Sitten ikkunan ohi kävelee n. 15-vuotias roadman. Yhtäkkiä tää äijä alkaa tuijottamaan mua silmiin ja vilkuttaa kättä. Mietin että tunnenko tän tyypin jostain. No en. Miksi helvetissä tuntisin jonkun teiniroadmanin paikkakunnalta johon just muutin. No, katson häntä kysyvästi. Hän irvistää ja jatkaa matkaansa. Asia harvinaisen selvä.

31.10: Kelan tarjoamat ensitreffit. Tänään alkoi uus kurssi yliopistossa. Aiheena suomalainen yhteiskunta. Suurin osa luennosta käytiin läpi käytänteitä. Tylsää. Lopussa keskusteltiin keskustelukorttien avulla tulevaisuudenkuvista ja maailmaa parantavista ajatuksista. Kehitettiin korttien avulla porukalla sit idea Kela-tuetuista ensitreffeistä. Kela tarjoaisi kerran kuukaudessa ensitreffit. Tarkoituksena olis vähentää yksinäisyyttä ja korjata huoltosuhdetta. Ihan hauska idealeikki. Oliskohan tässä oikeesti mitään ideaa? Kai sitä on hullumpiakin nähty.

Luin tänään hesaria ja silmiini osui uutinen otsikolla Hallitus jäädyttää opintotuen indeksi­korotukset: Leikkauksen vaikutus voi nousta jopa 300 euroon vuodessa. Jälleen kerran aikoo Orpon katastrofihallitus aiheuttaa tuhoa hyvinvointivaltiolle lyhytnäköisellä ja idioottimaisella politiikallaan.

Orpon sanomisilla ei ole minkäänlaista painoarvoa. Ennen vaaleja hän lupasi koulutuksen olevan “erityissuojelussa”, eikä mihinkään koulutukseen liittyvään, kuten opintotukeen pitänyt kohdistaa säästötoimia. Nyt opintotuen indeksikorotukset jäädytetään, eli opiskelijoiden ostovoima heikkenee. Kulut kasvavat tulotason pysyessä paikallaan.

Orpo siis valehteli. Kyseessä saattoi olla harkittu peliliike. Todennäköisesti kokoomus kalasti tempulla liikkuvia äänestäjiä itselleen. Orpo luottaa siihen, että kokoomuksen äänestäjät eivät vaihda puoluetta. Todennäköisesti peliliike oli kannattava, sillä kokoomus ei toistaiseksi ole menettänyt merkittävästi kannatustaan eduskuntavaaleihin verrattuna. Puolueen kannatus on pysynyt noin parinkymmenen prosentin tienoilla vaaleista saakka. Sitä paitsi seuraaviin vaaleihin on neljä vuotta ja äänestäjän muisti on lyhyt.

Orpo voi siis käytännössä satuilla mitä tahansa, koska se ei olennaisesti vaikuta kokoomuksen kannatukseen negatiivisesti. Orpon omatuntoakaan ei ilmeisesti paina valehtelu. Nykyinen poliittinen järjestelmä ei myöskään sido poliitikkoja vaalilupauksiinsa millään muotoa, eikä takinkäännöstä rangaista. Ainoa tapa kansalaisille vaikuttaa on äänestää. Suurten puolueiden poliitikkojen ei tarvitse käytännössä olla vastuussa sanomisistaan, koska ne unohdetaan tai niillä ei ole pitkässä juoksussa merkitystä – hallitukseen päästään joka tapauksessa muutaman vuoden kuluttua uudestaan.

Opintorahan indeksijäädytykset – asumistuen leikkauksista puhumattakaan – tulevat heikentämään opiskelijoiden toimeentuloa merkittävästi. Meillä opiskelijoilla on tälläkin hetkellä tiukkaa: Monella opintotuki ja asumistuki eivät kata edes asumiskustannuksia. Ruoka, vaatteet ynnä muut elämän kannalta pakolliset menot pitäisi vielä kattaa jotenkin. Tällöin opiskelijalle jää käytännössä kaksi vaihtoehtoa: Tehdä töitä opintojen ohella tai ottaa opintolainaa.

Hallitus on opintorahan indeksijäädytysten lisäksi tekemässä osa-aikatyöstä vähemmän kannattavaa poistamalla asumistuesta suojaosan. Suojaosa on 300 euroa, eli sen verran saa tienata tuen pienentymättä. Poistamalla suojaosan osa-aikatyön tekeminen on kannattamattomampaa, mikä on täysin ristiriidassa hallituksen omien työllisyystavoitteiden kanssa.

Töiden tekeminen opintojen ohella on raskasta. Opinnot täyttävät päivät ja työt pitäisi saada mahdutettua yhtälöön. Opiskelijat kärsivät mielenterveysongelmista ja burn outeista. Avun saaminen on hankalaa: mielenterveyspalveluiden jonot vain pitenevät päivä päivältä, eikä loppua näy. Tukien pienentyessä voi olla, että osa joutuu tekemään enemmän töitä opiskelun ohella, mikä voi johtaa burn outiin tai muihin mielenterveyden ongelmiin.

Opiskelijoiden toimeentulon tukeminen on tärkeää siis myös terveydenhuollon kantokyvyn ja yhteiskunnan huoltosuhteen näkökulmasta. Ilmeisesti Orpo kumppaneineen ei ole tätä tullut ajatelleeksi.

Yhteiskunnan huoltosuhde on jo nyt problemaattinen: Huollettavia on enemmän kuin huoltajia. Ajamalla opiskelijoita mielenterveysongelmien ja burn outien partaalle tilanne pahenee. Burn outista paraneminen ja työkyvyn takaisin saaminen voi kestää vuosia. Tärkeintä olisi ehkäistä mielenterveysongelmia ja burn outeja, mutta nykyinen hallitus on liian sokea ymmärtääkseen harjoittamansa politiikan vaikutuksia.

Toinen vaihtoehto toimeentulon takaamiseksi on opintolainan ottaminen. Orpon hallituksen politiikka saa väkisinkin pohtimaan, että yrittääkö hallitus tarkoituksella heikentää opiskelijoiden toimeentuloa, jotta näiden olisi käytännössä pakko ottaa opintolainaa. Opintolainojen korot ovat nousseet eikä lainan ottaminen välttämättä ole kannattavaa. Työllistyminen ei ole aina korkeakoulutetullekaan varmaa. Työelämän aloittaminen kymmenien tuhansien eurojen velkataakan kanssa on riskaabelia.

Opiskelijat ovat ainoa ryhmä, joiden oletetaan ottavan lainaa välttämättömien elinkustannustensa kattamiseen. Ei pitkäaikaistyötöntä kehoteta ottamaan lainaa ruokaa varten. Ei se ole inhimillistä.

Hallituksen ei ole pakko leikata pienituloisilta ja opiskelijoilta. Hallitusohjelmassa on kyse valinnoista. Tässä tapauksessa idioottimaisista sellaisista. Lyhytnäköisistä päätöksistä, jotka iskevät yhteiskunnan taloudellisesti heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin. Tämän hallituskauden päätöksillä tulee olemaan kauaskantoisia seurauksia, jotka tulevat näkymään muun muassa nuorten mielenterveysongelmien kasvuna ja terveydenhuoltojärjestelmän kriisin pahentumisena.

Samaan aikaan, kun hallitus suorittaa epäinhmillistä kurjistamispolitiikkaa, kevennetään verotusta mitä typerimmistä paikoista. Esimerkiksi oluen verotusta ollaan keventämässä 25 miljoonalla eurolla. Valtiovarainministeriön arvion mukaan veronalennus tulee näkymään oluen litrahinnassa noin 12 senttiä, eli yksittäisen oluen hinta laskee noin neljä senttiä.

Päätös alentaa veroa on typerä. Velalla pelottelemalla ja yhteisistä säästötalkoista puhumalla vaalit voittanut kokoomus tekee politiikkaa, joka on täysin ristiriidassa heidän omien aikaisempien puheidensa kanssa. Jos hallitus todella haluaisi säästää, ei leikkataisi oluen verotuksesta.

Hallitus on oikeistopuolueiden perinteitä kunnioittaen myös keventämässä hyvätuloisten verotusta. Tämä tapahtuu nostamalla niin kutsutun solidaarisuusveron alarajaa 85 800 eurosta 150 000 euroon.

On epäselvää, että ajatellaanko hallituksessa mitään, koska edes pääministeri itse ei tiennyt veron alarajan noston kasvattavan hänen vuositulojaan. Orpon tulot kasvavat vuositasolla noin 1 300 euroa. Samaan aikaan pienituloisen tulot voivat laskea jopa yli 200 euroa kuukaudessa. Ei ole oikein, että yli 100 000 euroa vuodessa tienaavan tulot kasvavat samaan aikaan kuin pienituloisen laskevat.

Orpon hallitus on kulkenut kriisistä kriisiin ja joutunut kerta toisensa jälkeen todistelemaan toimintakykyään. Lisäksi se on ollut useasti puolustelemassa tekemäänsä politiikkaa, jonka jokainen ymmärtää epäoikeudenmukaiseksi ja sydämettömäksi. Kai Orpo sai mitä halusi: olla Suomen pääministeri, päästä historiaan. Historia ei kuitenkaan tule häntä tai hänen hallitustaan muistelemaan lämmöllä.

Häpeäisit, Petteri Orpo.

9.5: Töissä. Kaikki hommat hoidettu. Aikaa kuluu someja selatessa. Ärsyttää. Koko ajan on puhelin tai jokin sähkönen vempele ärsykkeineen ympärillä. Ihan huomaamatta tulee otettua puhelin käteen ja selattua uutisia tai somea. Ei oo enään samalla lailla ärsykkeetöntä aikaa, kun ennen puhelimia ja sovelluksia. Ei oo aikaa vain olla omine ajatuksineen. Pitänee vähentää puhelimen käyttöä.

18.5: Tunnen eläväni. Aina kun palaan yömyöhällä kotiin kesäiltoina ja on kaunista. Aurinko laskee horisonttiin, linnut laulaa ja puiden lehdet tuoksuu. Kaunista. Ihmeellinen ja voimaannuttava tunne.

21.5: Viisijalkainen hämähäkki. Eteisen katossa hengasi viisijalkainen hämähäkki. Kaveri on varmaan nähny elämää kun on kolme jalkaa menettäny. Taistellu hengestään kärpäsiä vastaan tai jotain. Kova luu.

22.5: Kello on 0.23. Oon koittanut saada unta jo yli tunnin. Kuuma ilma haittaa nukahtamista. Tässä mieli poukkoilee paikasta toiseen, ajatuksesta ajatukseen. Seuraava pyöri mielessä muita pidempään. Lienee ylöskirjoittamisen arvoinen. Hyvä ystävä alkoi seurustelemaan jokin aika sitten. Se on niin innoissaan kumppanistaan ja puhuu siitä kaikkea hyvää. Oon niin onnellinen mun ystävän puolesta. Olis ihanaa, että itselläkin olisi se tyyppi, kenestä olla innostunut ja kenestä välittää. Mut sit rupeen miettimään näitä vanhoja pariskuntia joita pyörii, ympärille, perhe, asuminen sun muu. Haluisin, että ympärillä on ystäviä ja vaikka joku kommuuni tai vastaava, tiivis piiri. Ahdistaa ajatus, että pitäisi rakastua, muuttaa yhteen, mennä naimisiin, hankkia lapsia ja sitten tulla läheisriippuvaiseks siitä kumppanista niinku kaikki mummelit ja papat. Tai ehkei läheisriippuvainen, mut sellanen, että kaikki tehdään kumppanin kanssa, eikä nähdä frendejä tai olla enää oma persoona. Enemmänkin pariskunnan puolikas. Miten voisin elää silleen, että kaikki rakentuis tiiviin piirin ympärille? Hankala sanallistaa tätä fiilistä. En tiedä, mitä elämältä haluan. Mutta ajatus perinteisestä vanhemisen mallista ahdistaa – ihan vitusti. Helkkari. Mä en tykkää näistä eksistentialisista kriiseistä. Vittu.

15.6: Ismon keikka Olympialla. Ekaa kertaa yksin keikalla ja Olympialla. Jännitti pirusti lähtee. Sen takia varmaan tuli kiskastua kolme lasia punkkua ennen lähtöä. Ainakin rentoutti oloa. Olo helpottu sitten kun oottelin keikan alkua, n. 10 minuuttia sisäänpääsystä. Keikka oli upee. Ismo bändeineen veti uudelta levyltä kamaa ja sun muuta. Etenkin siekkarifanina sytytti säkenöivä voima ja peltirumpu. Peltirummun aikana pompin ja heiluin kun hullu. Hiki tuli kun musiikki vei mennessään. Jumalauta en oo varmaan hymyilly ikinä näin paljon parin tunnin aikavälillä kun tuolla. Äänikin käheenä kun lauloin mukana ja huusin. Enivei jumalauta mikä keikka. Onneks uskalsin lähtee yksin uuteen paikkaan. Hieno kokemus. Elämä hymyilee. Elämä voittaa. Tunnen eläväni.

25.6: Roadtripillä. Kolarissa oli hauska tapaus. Pysähdyttiin k-marketille jäätelölle ja kun mentiin takas autoon niin lauma paarmoja lensi ryminällä autoon. Aina kun yritettiin avata ovea että paarmat lentäis pois niin tilalle tuli kaks lisää yhden lähtevän tilalle. Lopulta ehdotin että autoon äkkiä ja toimitetaan paarmat käärityllä Aamulehdellä. Näin tehtiin, paitsi pikkuveli jäi paarmakammossa pihalle. Hutkin menemään ja paarmoista selvittiin. Aikamoinen taistelu oli. Ne ei ollu mitään Rtelä-Suomen pieniä paarmoja vaan sellasia suolapähkinän paksusia veijareita. Kunnon morsoja. Viimeiset 100 kilsaa suomineidon käsivarressa oli todella kaunista. Sato vettä tihkuttaen, taivas oli täynnä tummia pilviä jotka peitti kaukana siintävien tunturien huiput. Todella kaunista. Ihan kun jostain fantasiamaailmasta. Lisäks pilvipeite rakoili yhden metsän kohdalla siten, että auringonsäteet valaisi yhden pläntin metsästä kun ympärillä oli varjoista ja pimeää. Kaunista. Samoin Kilpisjärvi. Tosi jylhät maisemat. Retkeilykeskus jossa yövytään on ihan Saanan juurella. Jumaleisson se on valtava tunturi. Huippu peittyy pilviin.

26.6: Ismo Alangon sanoin: Aikamme ilmiöitä. Luontopolulla tervehditään. Näin tänään myös Saanatunturilla. Kaupungilla kun kävelee tuntematon tyyppi vastaan, ei edes katsota välttämättä toista silmiin. Luonnossa tervehditään lähes poikkeuksetta. Oletin, että tunturilla tervehtimiskulttuuri poikkeaisi metsäpolun tervehtimiskulttuurista siten, että kauempana olevia ihmisiä ei tervehdittäisi, koska lääniä riittää ihmisten välttämiseen. Polulla vastaan tullessa tervehtiminen on siksi pakko, koska toista ihmistä ei voi välttää. Luulin väärin. Useammankin metrin päässä olevat ihmiset hakivat katsekontaktia ja tervehtivät ja toisinpäin. lmeisesti tervehtimistä ei yritetä vältellä. Sama meininki jatkui Norjassa, eli kyseessä ei ole vain kansallinen ilmiö. Tästä pitäisi tehdä sosiaalipsykologinen ja sosiologinen tutkimus.

15.7: Frendien kanssa automatkalla. Biisinä Billy Idolin Eyes Without A Face. Mulle heräs ajatus: kumpi olisi pelottavampi nähdä pimeässä; silmät ilman kasvoja vai kasvot ilman silmiä?

3.8: Omillaan asumisesta. Tuntuu oudolta asua omillaan. Lähinnä siks, että kaikki rutiinit ja asiat, joihin on tottunu ja jotka on ollu samoja koko elämän tähän mennessä, yhtäkkiä katoaa. Tuntuu oudolta se muutos. Ahdistavalta. Tänään kävin aamulla suihkussa ja tuntui oudolta sen takia että mun kylppäri on erilainen kuin lapsuudenkodissa. Siellä on lasiseinät suihkukopissa, nyt on suihkuverho. Tämmönen näin pieni asia sai aikaan ahdistuksen muutoksesta. Jännää.

Toiveenani on sosialistinen yhteiskunta. Sen saavuttamiseksi tarvitaan hurjasti muutoksia. Mielestäni meidän tulisi aloittaa demokratian lisäämisellä ja kehittämisellä. Vahvalla, jokaiselle elämän osa-alueelle ulottuvalla demokratialla varmistamme, että päätökset tehdään enemmistön, ei pienen eliitin edun perusteella.

Suomessa valitaan neljän vuoden välein eduskuntavaaleissa 200 kansanedustajaa. Nykyjärjestelmän ongelma on se, etteivät valitut kansanedustajat ole edustava otos yhteiskunnastamme. Kansanedustajat ovat keskimäärin hyvätuloisia ja omaavat ylemmän asteen korkeakoulututkinnon. Pienituloisen ja matalammin koulutetun, kuten lähihoitajan, on paljon haastavampaa päästä kansanedustajaksi kuin esimerkiksi psykologin.

Kansanedustajaksi pääsemiseen vaaditaan pääomaa. Politiikasta-lehden vuonna 2019 toteuttaman tutkimuksen mukaan vuonna 2019 eduskuntaan valitut kansanedustajat käyttivät vaaleihin keskimäärin noin 37 000 euroa. Ylen mukaan tänä vuonna valitut kansanedustajat käyttivät vaaleihin keskimäärin noin 32 000 euroa.

Demokratian kannalta tämä on erittäin ongelmallista. Ei ole oikein, että kansanedustajaksi päästäkseen joutuu käyttämään rahaa suomalaisen mediaanivuosipalkan verran. Eihän mediaanikansalaisella ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada ääntään kuuluviin.

Poliittisten päätösten tulisi edustaa enemmistön mielipiteitä. Näin ei kuitenkaan aina ole. Hallitustunnusteluja johtava Petteri Orpo on esittänyt, että tulevan neljän vuoden aikana terveydenhuollosta “tehostettaisiin” eli leikattaisiin miljardi euroa. Ehdotus on aiheuttanut ärtymystä ja vihaa, eikä sillä todellakaan ole kansalaisten enemmistön tukea. Jää nähtäväksi, leikataanko sotesta, mutta päättäjät voivat käytännössä tehdä mitä vain, kunhan se menee eduskunnassa läpi.

Toisena esimerkkinä on Tampereen kunnanvaltuusto päätös tämän vuoden tammikuussa yhtiöittää Tampereen vesilaitos. Päätös siirtää vesilaitosta koskevat päätökset pois demokraattisen kontrollin alta yhtiöitetyn vesilaitoksen johdolle. Päätöstä vastustettiin ja vastustetaan laajasti. Kansan enemmistön mielipiteellä ei ole väliä, kun poliitikot kabineteissaan tekevät mitä haluavat.

Yllä mainituista syistä demokratiaa tulee kehittää. Yksi konkreettinen vaihtoehto olisi muuttaa kansanedustajien valintatapaa. Samaa voisi tietenkin soveltaa kunnallisella tasolla. Kaikki äänioikeutetut saisivat asettua ehdolle ja näistä ehdolle asettuvista valittaisiin arvalla kansanedustajat. Tällöin jokaisella äänioikeutetulla olisi sosioekonomisesta asemasta riippumatta yhtäläinen mahdollisuus päästä kansanedustajaksi. Lisäksi kansanedustajien otos olisi enemmän suomalaisen yhteiskunnan rakennetta edustava. Siis, mikäli ihmiset kaikista tuloluokista ja erilaisista asemista lähtisivät ehdolle. Tällöin — ainakin teoriassa — eduskunnan päätökset olisivat kansalaisten enemmistön ajatuksen mukaisia.

Toinen vaihtoehto olisi lisätä suoraa demokratiaa. Nykyinen, vaaleilla valitun eduskunnan tehtävä olisi suunnitella ja tehdä lakialoitteita, joista päätetään kansanäänestyksillä. Tässä mallissa enemmistöllä olisi eniten valtaa, mutta se vaatisi kansalaisilta aktiivista osallistumista yhteiskunnallisten asioiden seuraamisessa. Mikäli näin ei tapahdu, äänestävät ihmiset tietämättä äänestämänsä kannan vaikutuksista. Näin kävi esimerkiksi Iso-Britanniassa Brexit-äänestyksen kanssa. Kansanäänestyksen jälkeen uutisoitiin, että osa Brexitin puolesta äänestäneistä ei tiennyt, mitä brexit käytännössä tarkoitti. Jotta suora demokratia toimisi kunnolla, tarvittaisiin kunnollista, laadukasta tiedotusta ja kanavia yhteiskunnalliselle keskustelulle.

Yllä mainitussa mallissa lakipykälistä ja lakien sisällöistä päättäisi edelleen vaaleilla valittu eduskunta ja kansalaisille jäisi käytännössä mahdollisuus sanoa kyllä tai ei. Kolmas malli demokratian kehittämiselle voisi siis olla yhdistelmä kahta edellä mainittua järjestelmää: Arvalla valittu eduskunta, jonka tehtävänä on lakialoitteiden valmistelu ja tekeminen. Päätökset tehdään kansanäänestyksin.

Lisäksi tarvitaan muitakin muotoja osallistua yhteiskunnan kehittämiseen, kuten kansalaisaloite. Piraattipuolue esittää vuoden 2023 vaaliohjelmassa, että kansalaisaloitteiden allekirjoitusraja lasketaan 20 000:een. Mielestäni idea on hyvä. Tällöin kansalaisten ideat tulisivat paremmin kuulluiksi. Lisäksi pitäisi tehdä lakimuutos, etteivät kansalaisaloitteet raukeaisi eduskunnan vaihtuessa. Koska kansalaisaloitteet raukeavat, eivät ne ole kovin tehokas tapa vaikuttaa lainsäädäntöön.

Ylempänä mainitsin Tampereen vesilaitoksen yhtiöittämisestä. Yhtiömalli, myös julkisesti omistettuna, on ongelma, koska se ei ole demokraattisen päätösvallan alainen. Julkisomisteiset yritykset tulisi purkaa ja korvata liikelaitosmallilla. Näin esimerkiksi Fortumia ja Finnairia koskevat päätökset olisivat tiukemmin demokraattisessa kontrollissa, eivätkä yksittäiset, rahanahneet ihmiset voisi tehdä enemmistöä haittaavia päätöksiä vasten enemmistön tahtoa.

Demokratia on työkalu paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan luomiseen. Demokratiaa tulee lisätä päätöksenteossa ja valtaa tulee hajauttaa useammalle yksilölle yhteiskunnassa. Siten voimme varmistaa, että päätökset ovat hyödyttävät enemmistöä, eivätkä pientä, kapitalistista eliittiä. Tie sosialismiin on demokratia.

30.1. Bussilla sivarista kotiin. Miksi ihmisillä on kiire painaa sitä bussin stop-nappia ja päästä keskioville? Äsken vastapäätä istuva nainen painoi nappia ja hyppäsi paikaltaan jo edellisellä pysäkillä, vauhdikkaasti sujahtaen keskioville. Miksi kiire? Tämmönen tapa tuntuu olevan tosi monella, että tungeksitaan sinne keskioville kun bussi on liikkeessä. Ihan hyvin voi nousta penkiltä sitten kun se bussi on pysähtyneenä siinä pysäkillä. Ei sitten mene nurin jos tulee äkkijarrutus tai semmoista.

31.1. Katsoin “Requiem for a dream”:in. Loppua kohden kun alkoi eskaloitumaan, veti todella hijaseks. Kaikki kärsi ja kärsi ja suurin syy oli, ettei huumeriippuvuuden uhreja nähty ihmisinä vaan “roskana”. Sai pohtimaan amerikan hyvinvointivaltion puutetta ja sen ongelmia. Ylipäätään sitä, miten huumeriippuvaisiin suhtaudutaan ja kuinka heitä dehumanisoidaan. Sattui katsoa toi elokuva. Todella rankka. Tuntu kropassa ihan kipua. Vaikuttava teos. En katsoisi uudestaan.

26.4. Mistä johtuu että välillä alkaa soimaan päässä eri biisejä? Ei niinku korvamatona, mutta mieleen pulpahtaa jonkun biisin sanoja. Eilen pyörittelin Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maata, vaikka en oo sitäkään biisiä vuosiin kuullut missään. Tänään Billie Eilishin Overheated hyppäsi esiin mielen sopukoista kun keitin puuroa. Jännä ilmiö.

2.5. Maailmanlopun sää. Rauhaniemen rannassa. Aurinko laskee näsijärven horisontin taakse. Voimakas tuuli. On satanut, ilma on kostea. Horisontissa on suuri pilvi, jonka laskeva aurinko valaisee kauniin punaiseksi. Seesteinen, pysähtynyt hetki, mutta kova tuuli ja aallokko. Ristiriita: Samaan aikaan rauha ja virittyneisyys. Jos ja kun maailmanloppu tulee, kuvittelen että tällainen sää olisi myös silloin.

Viha, ennakkoluulot, rasismi ja empatiakyvyttömyys voittivat tämän vuoden eduskuntavaalit — saivathan perussuomalaiset viidesosan annetuista äänistä. Persujen korkea kannatus kuvastavaa suomalaista arvomaailmaa: Jopa viidesosa suomalaisista on ennakkoluuloisia, empatiakyvyttömiä rasisteja.

Olen lopen kyllästynyt kuulemaan persuja puolustavien tahojen “perusteluja” siitä, kuinka persut eivät ole vihaa lietsova ja rasistinen puolue. Kerta toisensa jälkeen persut ovat toimillaan osoittaneet olevansa rasisteja. Alla muutama esimerkki.

Vuonna 2020 perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpää vertasi eduskunnassa käydyssä keskustelussa maahanmuuttajia vieraslajeihin. Valtakunnansyyttäjä pyysi eduskunnalta lupaa asettaa Mäenpää syytteeseen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Suomen perustuslain mukaan kansanedustaja voidaan asettaa syytteeseen eduskunnassa sanomiensa asioiden perusteella vain, mikäli viiden kuudesosan enemmistö eduskunnasta puoltaa sitä. Kuten arvata saattaa — perussuomalaiset estivät syyttämispäätöksen tekemisen. Puolue siis hyväksyi rasismin ja esti oikeuden toteutumisen politikoimalla syyttämispäätöksen kanssa. Perussuomalaisia ei kiinnosta oikeusvaltioperiaate.

Toisena esimerkkinä on perussuomalaisissa suurta kannatusta nauttiva Jussi Halla-Aho. “Halla-aho väitti vuonna 2003 blogissaan joutuneensa homoseksuaalin ahdistelemaksi helsinkiläisessä puistossa. Hän kirjoitti miettineensä aseen hakemista ja homoseksuaalin päähän ampumista. Hän pohti, ylittäisikö siitä seuraava hekuma vankilatuomion aiheuttaman harmistuksen. Hän myös kertoi pitävänsä väkivaltaa aliarvostettuna ongelmanratkaisukeinona.” (wikipedia.org, hakusanalla Jussi Halla-aho, luettu 20.4.2023) Halla-Aho on ollut persujen ääniharava useissa vaaleissa.

Persujen puheenjohtajan Riikka Purran mukaan persujen tavoitteena on nolla maahanmuuttajaa. Se tarkoittaisi, ettei Suomeen muuttaisi yhtään ihmisiä muualta maailmasta. Persujen visiossa on siis etnonationalistinen valtio.

Lisäksi Purra sanoi viime viikolla Helsingin sanomien haastattelussa, että “Empatia ei sovi politiikan ohjenuoraksi.” Kylmäävä lausunto. Empatiaa tarvitaan oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentamiseen. Miten hyvätuloinen poliitikko voi tehdä oikeita päätöksiä vammaisen, työttömän tai muuten huono-osaisten aseman parantamiseksi, jos ei pysty ymmärtämään toista? Ei empaattinen ihminen halua leikata huono-osaisimmilta, koska ymmärtää sen vaikutukset näiden elämään. Päätökset vaikuttavat aina toiseen, todelliseen ihmiseen. Jos sitä ei ymmärretä eikä haluta nähdä, ei yhteiskuntamme ole menossa hyvään suuntaan.

Valkoisena cis-miehenä en ole kokenut vihaa tai rasismia omalla kohdallani, mutta olen nähnyt, kuinka sallittua se on yhteiskunnassamme. Eilen humalainen mies pysähtyi puhumaan minulle ja kaverilleni kotikulmillani. Ei mennyt viittäkään minuuttia, kun mies rennosti avautui natsismistaan ja teki natsitervehdyksen useampaan kertaan. Viime viikolla kuulin erään naishenkilön puhuvan romaneista rasistisilla haukkumanimillä. Hän puhui rennosti arkiseen tapaan.

Näitä kahta rasistia yhdistää se, etteivät he pelänneet tuoda rasismiaan julki. Rasismi on yhteiskunnassamme niin arkista, että rasistit uskaltavat avautua rasistisista ajatuksistaan täysin ventovieraalle vailla omatunnon tuskia. Rasistin ei tarvitse piilotella tai hävetä ajatuksiaan. Niin sallittua rasismi Suomessa on.

Siksi tarvitsemme turvaverkkoja, laadukasta koulutusta sekä monikulttuurista yhteiskuntaa. Näiden avulla voimme vähentää ennakkoluuloja, opettaa tunnetaitoja, empatiaa ja erilaisten ihmisten kohtaamista. Toivon hartaasti, että saisimme tulevaisuudessa elää suvaitsevassa yhteiskunnassa.

Edesmennyt brittiläinen filosofi Mark Fisher käyttää käsitettä “capitalist realism” (kapitalistinen realismi) kuvaamaan yhteiskuntamme tilaa 2010-luvulla kirjassaan Capitalist Realism: Is There No Alternative? Fisherin teesi on, että kapitalismi on hyväksytty yhteiskunnassa ainoana toimivana taloudellisena sekä poliittisena järjestelmänä ja vaihtoehdon löytäminen sille on mahdotonta.

Fisherin teesi pätee edelleen neljätoista vuotta kirjan julkaisusta. Elämme edelleen kapitalistisessa realismissa. Teollistumisen ja globalisaation myötä kapitalismi on levinnyt jokaiseen nurkkaan maapallolla. Valtioiden kytkeytyminen kansainvälisiin markkinoihin on aiheuttanut riippuvuuden kapitalismiin, mikä vain vahvistaa nykyistä tilaa ja tekee lähes mahdottomaksi sen muuttamisen.

Nykytilan kestämättömyyteen on herätty muun muassa ilmastokriisin myötä. On huomattu, että suuret tuloerot eivät lisää hyvinvointia yhteiskunnassa. On tajuttu, että jotain pitää tehdä. Puolueilla on erilaisia ratkaisuja aina päästöjen vähentämisestä tuloerojen tasoittamiseen progressiivisella verotuksella. Nämä ideat sijoittuvat kuitenkin aina kapitalistisen diskurssin sisälle. Suomen eduskunnassa ei tietääkseni ole puhuttu kapitalismin korvaamisesta toisella talousjärjestelmällä.

Vaikka vihreitä kiinnostaa ilmastokriisi ja luontokato, ei heitä turhaan haukuta kokoomuksen puisto-osastoksi. Ovathan vihreiden poliittisen ohjelman taloutta koskevat linjaukset markkinatalousmyönteisiä. Ilmastokriisi johtuu fossiilikapitalismista, johon tämänhetkinen maailmamme ja elintasomme perustuvat. Vihreät haluavat “vihreää” kapitalismia. Heidän visiossaan on “päästöttömiä” autoja ja kaikki kuluttavat onnellisesti “päästöttömiä” tuotteita. Se ei toimi. Kapitalismi pohjautuu loputtomaan talouskasvuun, mikä on mahdotonta, koska syklisesti uusiutuvia luonnonvaroja on rajallinen määrä. Mikäli kulutus vähenee — tulee talouskriisi. Kulutusta ei voida jatkaa samaan tahtiin, koska luonnonvarat ehtyvät.

Demaritkin ovat myyneet sielunsa saatanalle. Kapitalistinen realismi paistaa läpi heidänkin talousohjelmassaan. Kauas on tultu Forssan ohjelman ajoista, jolloin tavoitteena oli poliittisin keinoin lakkauttaa yksityinen tuotanto, siirtää tuotantovälineet valtion omistukseen ja siirtyä sosialismiin.

Oikeisto taas suorastaan palvoo kapitalismia. Kokoomus, keskusta, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit haluavat vahvempaa uusliberaalia politiikkaa, mikä ohjaisi meitä yhä suurempaan ahdinkoon.

Suomessa ainoa kapitalistista realismia vastaan taisteleva eduskuntapuolue on Vasemmistoliitto. Lisäksi kapitalismia vastustaa tietysti Suomen kommunistinen puolue, mutta se ei alle prosenttiyksikön kokoisella kannatuksellaan ole lähelläkään pääsyä eduskuntaan. Vasemmistoliiton periaateohjelma on epäselvä: Vasemmisto sanoo vastustavansa globaalikapitalismia, mutta ei kerro konkreettisia vaihtoehtoja nykyiselle talousjärjestelmälle.

Kapitalistinen realismi tekee hankalaksi kuvitella toisenlaisen yhteiskunnan. Kun on syntynyt kapitalistiseen maailmaan ja elänyt sen sääntöjen mukaan taaperosta saakka, on hankala rikkoa sisäisiä malleja ja kuvitella yhteiskunnan järjestämistä toisella tavalla. Ehkä siksi vasemmistolla ei ole konkreettisia ehdotuksia uuden talousjärjestelmän pohjaksi?

Pettymyksekseni, tämän vuoden eduskuntavaaleja edeltävissä tenteissä vasemmisto ei kertaakaan puhunut kapitalismin turmiollisuudesta tai sen korvaamisesta sosialismilla (tai mikä vasemmistoliiton visio onkaan, siitä kun ei periaateohjelman perusteella saa selkeää kuvaa). Sen sijaan se keskittyi lähinnä kiistelemään kapitalistisen järjestelmän sisällä tehtävistä muutoksista oikeiston kanssa, mikä on valitettavaa. Kiistelemällä kapitalistisen järjestelmän muutoksista ei päästä lähemmäs ratkaisua — eli sosialismiin siirtymistä.

Kapitalismin vääryyksistä voisi kirjoittaa vaikka kirjasarjan. Prosentti maailman väestöstä omistaa enemmän kuin loput 99 prosenttia. Maapalloa raiskataan rahankuvat silmissä: Luonnonvarat hupenevat turhaan krääsään ja pikamuotiin — tavaroihin, joita käytetään vain kerran tai kaksi.

Suomalaiset kuluttivat tänä vuonna oman osuutensa maapallon vuotuisesti uusiutuvista luonnonvaroista jo 31. maaliskuuta. Viime vuonna koko maapallon väestö käytti uusiutuvat luonnonvarat loppuun 28. heinäkuuta. Ilmastokriisi on kapitalismin tuote, jota ei voida ratkaista kapitalismilla. Jos kulutusta ei kaikkialla maalmassa vähennetä huomattavasti, Suomessa kolmasosaan — napajäät sulavat, päiväntasaajan alueet muuttuvat elinkelvottomiksi ja Golf-virta pysähtyy — näin esimerkiksi.

Pelastaaksemme maapallon ja ihmiskunnan, on kapitalismista siirryttävä maapallon kestokyvyn ja ihmiset huomioivaan sosialismiin. Talouden pitää olla ihmistä varten, ei toisinpäin.

Eduskuntavaalien tulos järkyttää. Ahdistaa ja pelottaa. Hallituspohjaa ei vielä ole, mutta on selvää, että kokoomuksesta tulee pääministeripuolue. Kun hallitusneuvottelut on käyty ja Petteri Orpo pääsee heilumaan saksiensa kanssa, ei hyvinvointivaltiosta jää jäljelle kuin valtio.

Kokoomus aikoo tulevalla kaudella toteuttaa samanlaista politiikkaa, kuin Sipilän hallitus omalla kaudellaan. Luvassa on siis keppiä työttömille, tuskaa vähäosaisille ja veronkevennyksiä rikkaille. Orpon mukaan valtion menoja on tasapainotettava ja hankalia päätöksiä tehtävä. Nämä “hankalat päätökset” kuitenkin koskevat vain pienituloisia ja vähäosaisia. Kokoomuksen asialistalla ei esimerkiksi ole verotuksen porsaanreikien tukkimista tai veronkorotuksia varakkaille. Valtiontalouden talkoisiin osallistetaan vain huonossa asemassa olevat.

Koulutuksesta kokoomus ei omien sanojensa mukaan aio leikata, mutta sitä en usko pätkääkään. Samaa kokoomus lupasi vuoden 2015 vaaleissa, mutta kuinkas kävikään – koulutuksesta leikattiin noin 690 miljoonaa euroa yhdessä keskustan ja perussuomalaisten kanssa.

Hulluin ehdotus on miljardin leikkaaminen sote-palveluista. Kokoomuksella ei edes ole selkärankaa sen vertaa, että uskaltaisi kutsua miljardileikkausta leikkaukseksi. Heidän mukaansa on kyse “tehostamisesta”. Sote-palvelut ovat kriisissä – on pulaa niin hoitajista, lääkäreistä kuin sairaalahuoltajista. Miljardin leikkaukset eivät parantaisi palveluita mitenkään – päinvastoin. Leikkaukset ajaisivat soten yhä syvempään ahdinkoon. Miten käy esimerkiksi palvelumaksuille, alle 25-vuotiaiden maksuttomalle ehkäisylle tai mielenterveyspalveluiden jonoille? Leikkaukset sote-palveluista ovat nyrkinisku naamaan yhteiskunnan heikoimmassa asemassa oleville. Sotesta leikkaaminen ei ole kenenkään etu. Se aiheuttaa vain pahoinvointia yhteiskuntaan.

Kokoomus on onnistunut vuodesta toiseen dehumanisoimaan työttömät. Työttömiä pidetään tuella elävinä laiskureina, jotka eivät halua ottaa työtä vastaan. Tämä narratiivi on uponnut kansalaisiin pelottavan tehokkaasti. Todellisuudessa ideologisesti työttömiä on hävettävän vähän, eikä tuilla pysty elämään elämää, niillä pysyy korkeintaan hengissä. Suurin osa työttömistä tarvitsee uudelleen- tai lisäkoulutusta saadakseen työtä, ei keppiä. Leikkaamalla ihmisiltä, joiden koulutus ei vastaa työnantajan tarvetta, ei työllistetä ketään.

Kannustinloukut ovat kokoomuksen peruste sosiaaliturvasta leikkaamiselle. Sosiaaliturvan taso on heidän mukaansa liian korkea. Kokoomus valehtelee. Suomi sai viimeisimmän kerran tämän vuoden helmikuussa moitteet Euroopan neuvostolta sosiaaliturvan liian alhaisesta tasosta. Nyt kokoomus aikoo leikata siitä. Leipäjonot ovat hyvinvointivaltion häpeäpilkku, eivätkä ne tule katoamaan katukuvasta hetkeen, mikäli sosiaaliturvasta leikataan. Yksikään kokoomuslainen ei varmaan ole ikinä leipäjonoa nähnyt. Jos on nähnyt ja silti on valmis leikkaamaan sosiaaliturvasta, on kyseessä moraaliton roisto.

Petteri Orpo on useasti sanonut julkisesti, että työ on parasta sosiaaliturvaa. Jos kokoomus oikeasti ajattelisi näin, se ajaisi minimipalkkaa lakiin sekä puolustaisi yleissitovia työehtosopimuksia. Palkkojen korottaminen olisi paras, inhimillisin tapa purkaa kannustinloukkuja.

Tämän lisäksi niin kutsutut kiky-maksut kannattaisi siirtää takaisin työnantajan maksettavaksi. Tätäkin kokoomus vastustaa. SAK:n arvion mukaan keskituloinen työntekijä maksaa työuransa aikana palkastaan kiky-maksuja 48 000 euroa. Ei kokoomusta oikeasti kiinnosta työntekijöiden tulotason parantaminen.

Ansiotuloverotusta kokoomus haluaa laskea miljardilla, verukkeenaan pieni- ja keskituloisten nettotulojen kasvattaminen. Todellisuudessa tämäkin on valhe. Veronmaksajain keskusliiton mukaan vuonna 2022 valtion tuloveroa maksetaan vasta noin 40 500 euron bruttotuloilla, kun otetaan huomioon palkansaajan vähennykset. Tämä tarkoittaa sitä, että pieni- ja keskituloiset eivät hyötyisi yhtään kokoomuksen puolustamasta veronalennuksesta. Veronalennukset menisivät suoraan hyvätuloisille. Puhumattakaan siitä, että valtion kassaan tulisi miljardin kokoinen lovi.

Ilmastokriisiä tai luontokatoa kokoomus ei ole politiikallaan ratkaisemassa. Kokoomuksen ainoa lääke on viherpesty kapitalismi. Innovaatioilla pitäisi saada puhdasta energiaa sekä teollisuutta ja näitä myymällä talouskasvua. Huoh…

Suomen ylikulutuspäivä oli tänä vuonna 31. maaliskuuta. Toisin sanoen, me suomalaiset kulutamme vuodessa kolmen vuoden luonnonvarat. Jossain välissä luonto ehtyy, eikä luonnonvaroja enää ole. Kokoomuksen haihattelu talouskasvusta on mahdoton ja vastuuton. Maapallo ei kestä talouskasvua ja jatkuvaa kulutusta.

Kokoomuksen retoriikka on ollut tavanomaista populistisempaa tänä vuonna. Kun kokoomus julkisti vaaliohjelmansa eduskuntavaaleihin, Petteri Orpo puhui “sinivalkoisesta noususta” ja “puhtaan energian suurvallasta”. Tämä retoriikka on populistista, nationalistista ja täysin tulkinnanvaraista mielikuvamarkkinointia vailla konkreettista pohjaa. Hävetkää.

Vain aika näyttää, kuinka pahaan solmuun hyvinvointivaltio joutuu kokoomuksen johdolla. Hyvältä ei kuitenkaan näytä.